Eilen siis julmasti pakenin historian tunnilta, kun olimme juuri aloittaneet Elizabeth I käsittelyn mennäkseni Drama Halliin nimenhuutoon ja saamaan varmaankin maailman turhimman Cardiffin kartan. Olimme siis suuntaamassa Walesin pääkaupunkiin katsomaan näytelmää, jonka nimi oli Beautiful Burnout (piti tarkistaa nimi bussissa, koska en vain kyennyt muistamaan asiaa). Oltiin jo bussissa kuin eläviä kuolleita Jozefin kanssa ja tunnustan, nukahdimme sinne. Heräsin Cardiffin esikaupunkialueella, kun oikean käteni sormet olivat puutuneet (olin nojannut koko matkan käteeni) ja Jozef nukkui pää minun olkapäällä. Kyllä, olimme taas Jozon kanssa yhdessä liikenteessä, ylläripylläri. Näytelmä tosin alkoi vasta 7:30PM, joten kaupunkiin tutustumista shoppailua oli luvassa sellaiset mukavat reilu neljä tuntia.
Jozo ja minä suuntasimme ensimmäisenä - minnekäs muuallekaan kuin - vessaan, koska eräs nimeltä mainitsematon ei vain tajunnut mennä ennen lähtöä. Käytiin H&M:ssä (ihan kotoisa olo), jonne minä onnistuin kadottamaan sen. Ostin itselleni uudet legginsit ja Jozef taas niin paljon vaatteita, että sen sydäntä raastoi, kun sen katseli kasvavaa hintaa kassakoneessa ja lupasi (minulle vai itselleen), ettei osta kuin kaksi kirjaa maksimissaan. Waterstone's:issa hän viiden kirjan kanssa pyöri ihan tyytyväisenä. Jozef on yhtä intohimoinen kirjojen lukija kuin minä ja suomiperhe ainakin tietää, että minä menetän kaiken kiinnostuksen ja kyvyn sosiaalliseen kanssakäymiseen saadessani kirjan käteeni... Mutta rakastan Waterstone's-kirjakauppoja, niissä on sitä vanhan kunnon kirjakaupan tunnelmaa.
Ottavialla on niin negatiivinen asenne kaikkeen roskaruokaan tai mikä vihjaakin hieman friteerauksesta (fish 'n chips, not going to happen), joten oli oikeastaan aika mukavaa ja jotenkin lohduttavaa mennä Burger Kingiin (tosin haluaisin nirhata sen naisen sieltä tiskin toiselta puolelta, joka alkoi palvelemaan toisia asiakkaita, kun minä en ollut vielä saanut omia ruokian, vaikka ne siellä hänen vieressään olivatkin valmiina ja oli niin flegmaattinen nainen, että huh).
Bongasin Suomen lipun Cardiffin linnan muurilta, siitä Walesin lipun viekusta (okei, oli siihen Kreikka tunkenut väliin, mokomatkin) ja olin ihan into piukassa. Mutta Jozo ei minun intoani tajunnut, joten otin yhteyttä Emiliaan, joka siellä Cardiffin lähistöllä majailee. Hänellä oli sitten squash-treenit siellä ja nähtiin varmaan viiden minuutin ajan. Oli niin ihanaa nähdä Emilia, vaikka edellisestä kerrasta on, mitä, pari viikkoo? Anyway, suomenkieli ei sujunut enää, mikä on jo pelottavaa, mikä johti siihen, että hilaan takapuoleni takaisin Cardiffiin ensi viikolla, kun meillä molemmilla on viikon half-term holiday.
Itse näytelmä kertoi nyrkkeilijästä, joka lopulta sai aivovaurion. Se oli tosi hyvä näytelmä ja väliajan puuttuminen sopi siihen kovan tahdin takia. Muutama kriitikko bongattiin ja näytelmän jälkeen olikin jonkin muotoinen kyselytuokio näyttelijöiden ja ohjaajan kanssa.
Loppukevennys.
//EDIT: Koska Naamakirja ja Skype on täynnä Suomeen laskeutuneesta ensilumesta niin pitihän minunkin sitä hieman juhlistaa laulamalla Maamme-laulu, heiluttamalla Suomen lippua ja vetämällä minun ihana poropiponi, jonka löysin eilen Primarkista kolmella punnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuohon alapuolella/yläpuolella olevaan kenttään saa kommentoida vapaasti kaikkea maan ja taivaan väliltä, vähäpätöisimmästä hirmutärkeään. Kaikki kommentit luetaan ja ne ilahduttavat minua suunnattomasti, oli sitten kyseessä vaikka salainen toiveesi kertoa jollekin aamupalasta, jonka viime viikon keskiviikkona söit.
Kuulostan jo ihan joltain nuorten tukipuhelimen mainokselta. Mutta tuohon lootaan terkkuja, kiitos.