Running in through the rain in Wales

Kiidän kuuden kuun ylitse, tähdet viistosti takana, enkä silti ymmärrä maailmasta mitään.

Elämme outoa aikaa. Tai minä elän. Mutta en vain osaa määritellä sitä, pyöritellä ajatuksia päässäni. Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin paljon ylä- ja alamäkiä, että pian alkaa jo huimata. En tiedä miten minun pitäisi kaikkeen edes suhtautua. Tuntuu ahdistavalta, kun minulla ei ole elämäni ohjakset hallussa. Osaan heittäytyä ja olla spontaaninen mutta silloin aina voi palata vanhaan tuttuun ja rutiineihin. Nyt minusta tuntuu kuin olisin menettänyt jalansijani elämästäni ja hamuan hitaasti pudotessani epätoivoisesti ilmaa.

Tavallaan olen löytänyt itsestäni uusia mahtavia ja vähemmän mahtavia puolia ja kadottanut vanhat. Uudet ovat pelottavia ja hämmentäviä. Haluan vanhan minäni palasia takaisin, haluan jotain tuttua. Toisaalta taas olen vanhojen asioiden lisäksi kadottanut osan uusista löydöksistäni, mikä on saanut minut vain entistä stressaantuneeksi. En käsitä, miten olen parissa päivässä onnistunut sekoittamaan ajatukseni näin pahoin. Tunnen olevani jotenkin hukassa henkisesti. Kuka minä olen ja kuka minä haluan olla? Elän outoa aikaa.

Tätäkö vaihto-oppilaan kasvamisella ja itsensä löytämisellä tarkoitetaan? Jatkuvaa hämmentynyttä fiilistä ja stressaantunutta mieltä. Motivaation menettämistä ja sängyssä maatessa kattoon tuijottelemista. Maailman turhimmistakin asioista mielensä pahoittamista ja oman elämänsä hallinnan menettämistä. Viiksien piirtelyä sormiin ja tuijotuksia jonnekin kaukaisuuteen, minne kukaan ei koskaan pääse. Jatkuvaa hiljaisuutta, oman huoneen patterin halailua. Pehmolelujen kanssa nukkumista sekä rättiväsyneitä aamuja. Kenties minuun on iskenyt kulttuurishokki vihdoin ja viimein, kun lopulta menetin hallinnan asioiden kulusta. Minusta tuntuu, että hevoseni karkasivat ja ohjakset viuhuvat edessäni. Minun pitäisi vain kurkottaa ja napata ne kouriini. Mutta kädet ovat raskaat ja ajattelen "olen paahtanut täydellä tahdilla tänne asti, nyt haluan levätä, en jaksa ojentaa käsiäni". Elämäni tuntuu juuri tällä hetkellä elottomalta. Päässäni ei ole yhtään ajatuksia ja samalla se on täynnä niitä. Haluaisin vain nukkua tämän vaiheen ohi ja palata takaisin normaaliin, yltiopositiiviseen itseeni.

Olen huomannut, että iltaisin ajatukset vaeltelevat maille kaukaisiin, kun on hiljaisempaa ja vähemmän tekemistä.  Koulussa ruokalassa taas kavereiden kanssa nauretaan naamat räkäisinä ja syödään toistemme ranskikset sekä paniikissa tehdään läksyjä. Koulussa valitetaan kylmyydestä, väsymyksestä ja nälästä, nukutaan tunneilla ja syöksytään pattereitten luokse ja poltetaan takapuolemme. Silloin elämä on onnellista.

Tarvitsen kartan takaisin itseeni ja elämääni.