Running in through the rain in Wales

Sitä valehtelee itselleen, ettei tarvitsisi myöntää totuutta.

Paluu Suomeen lähestyy niin kovaa vauhtia, että haluaisin käpertyä nurkkaan rullalle ja vain itkeä. En halua lähteä. En vain halua lähteä.

Kokeen suoritettuani minun ei enää tarvitse palata aineen tunneille, koska siirrytään 2. vuoden asioihin.

Minä olen niin menossa niille tunneille.

Liika vapaa-aika ei voi olla hyväksi, paineet alkavat kasautumaan ja paniikki iskeä: en ehdi pakkaamaan, mitä hemmettiä minä pakkaan, mitä minä jätän tänne, mitä lähetän postissa, mitä en tarvitse, postissa pitää käydä hakemassa pahvilaatikoita ja lähettää kamat Suomeen, aika loppuu kesken, onko tämä viimeinen kerta kun kävelen tätä polkua, tämän puun alitse tai tämän roskiksen ohitse?

Menen siis kouluun esittämään, että kaikki on hyvin enkä ole lähdössä mihinkään. Valehtelen itselleni enemmän kuin muille. Luon itselleni illuusion, että kaikki jatkuu samalla tavalla niin kuin ennenkin. En suostu hyväksymään, että vain kolmen vaivaisen viikon päästä joudun sanomaan hyvästi tälle paikalle ilman, että tiedän koska palaan takaisin. Teen parhaani vältelläkseni ahdistusta.

Epäonnistuin sen välttelemisessä tänään: kävin ostamassa heihei-kortin Jozefille. Seisoin hyllyn edessä 15 minuuttia ja kävin kaikki kortit läpi useaan kertaan. Mikään ei ollut tarpeeksi hyvä. Mikään ei ollut tarpeeksi Jozefin näköinen. Normaalisti niin kohteliaat ja ystävälliset myyjät jättivät minut rauhaan. Taisivat ymmärtää olla häiritsemättä.

Ensimmäiset päivät Suomessa tulee olemaan niin hämmentäviä. Tulen varmaan makaamaan takapihan nurmikolla miettien "oliko taivas saman näköinen Walesissa?" ja saamaan ahdistuskohtauksen, koska en osaa vastata kysymykseen. Pelkään unohtavani. Pelkään kadottavani kaiken, mitä olen kerännyt.

Minä pelkään.