Pubikulttuuria

Aamuni alkoi herätyskellon hamuilemisella kymmenen jälkeen aamulla, mutta eilinen ilta oli mennyt niin myöhään kuin aamuneljään, joten tunnen olevani oikeutettu pieneen unenpöpperöön. Söin myslini jäätävän kylmässä ja tyhjässä talossa, eikä minulla ollut tietoakaan, missä muut ihmiset mahdollisesti olivat. Mutusteltuani kuidut poskeeni pudistelin päätäni teepussivarkaalle, joka oli iskenyt jälleen ja menin suihkuun. Hostäiti soitti myöhemmin, että hän ei pääse laittamaan lounasta - ties missä hän olikaan - että minä voin ottaa sitä sieltä, ja siellä on niitä keittoja kaapissa ja niin edelleen. Facebookista sain selville, että hostsiskoni oli lähtenyt "lounaalle" Cardiffiin ja tulisi illalliselle takaisin parhaan kaverinsa kanssa, joka viettää viikonlopun tässä huushollissa.

Tati on nyt muutaman viime viikon aikana kaivanut verta nenästään ja nyt kirsikkana kakun päälle hän saapuu kaverinsa kanssa jatkuvasti kotiin kotiintuloajasta muutaman tunnin jäljessä aina jonkun tekosyyn kera. Hänen käytöksensä on nyt muutaman viikon aikana muuttunut entistä välinpitämättömäksi, hän jopa ignooraa minut ja Ottavian koulussa, vaikka olemme, kuinka surullista ja totta se onkin, hänen ainoat ystävät täällä. Minua ei enää kiinnosta, että hän puhuu englantia vain ja ainoastaan minun ja Ottavian kanssa ja harrastaa yes/no-liikuntaa hostvanhemmille.

Asiasta kukkaruukkuun, tajusin olevani vähemmän hienosti myöhässä junastani Swanseahin ja tekstasin Jozefille paniikkiviestin, jonka oli määrä tulla minun kanssani. Onneksi junamme oli jostain syystä myöhässä kaksikymmentä minuuttia (ja siinä oli vain yksi vaunu, joten lasketaanko sitä edes junaksi?) ja olimme jopa liian aikaisin Swansean bussiasemalla. Tapasimme vaihtareita ja suurin osa oli minulle uusia kasvoja. Edustettuina olivat Italia x2, Kanadan ranskankielinen alue, Amerikka, tarkemmin sanottuna nykiläinen, Puola, Slovakia, Norja ja SuAmi.

Saatuamme pyllymme irti penkeistä harhailimme eräälle herttaiselle kadulle, joka oli täynnä erilaisia baareja ja pubeja. Tarkoituksenamme oli löytää pubi, johon alaikäset pääsisivät livahtamaan (alueen pubit tarkistaa henkkarit yleensä ovella, päiväsaikaankin) ja katsomaan rugbymatsia, Wales - Australia. Onnistuimmenkin tunkeutumaan erääseen umpeen tungettuun pubiin ja into piukassa huudettiin siellä miesten keskellä. Tosin Jonathan, Anna ja minä taputtelimme aika-ajoin käsiämme ja huusimme "Bravo, bravo!" hieman kyseenalaisella tavalla. Wales johti viimeisille sekuneille asti, mutta Australia onnistui saamaan viisi pistettä, mikä vei heidät johtoon. Höh. :c

Kävimme Subwayssä kahdesti päivän aikana, koska kaikilla ei ollut samaan aikaan nälkä eivätkä kaikki edes olleet saapuneet. Yritin kovasti aloittaa joululahjaostokset täydessä Primarkissa (lauantai, minkäs teet) mutta tultiin Jonathanin kanssa siihen tulokseen, että arkipäivä olisi kivempi aloittaa ja jääkarhupipojen kokeileminen on tärkeämpää.

Illemmalla mentiin erittäin vaatimattomaan elokuvateatteriin, jossa oli valaistut liukuportaat ja vakiokaluste: Ben 'n Jerry's -jäätelöbaari. Päädyin kuitenkin ostamaan ylihinnoiteltuja karkkeja (miten reilu 200 g voi maksaa melkein kolme puntaa eli noin 3,5 euroa, kysympähän vain), jotka lopulta päätyivät Jozefin ja Jonathanin suihin. Ja minä kun pakenin Theon luota, joka aina syö minun ruokani. Ei se mitään, romanttinen komedia oli kyseessä, Silverlinings, ja Jonathan ja minä meinattiin useaan otteeseen nukahtaa saliin, mutta muut tykkäsivät. Ei minun tyylinen elokuva.

Lauloimme joululauluja kauppojen suljettua tyhjillä kaduilla ja julistimme lähtevämme Disneylandiin, kiitokset sille lapsiperheelle, joka sitä ehdotti! Ja kirottu olet sinä epätoivoinen Subwayn myyjätär, joka onnistuit saamaan minut ostamaan kolme cookieta punnalla. Oli kyllä hyvää. :))

Paikallisena oleminen on kivaa, suosittelen lämpimästi.

 Ja jos tarkkoja ollaan...