Tea is like a hug in a mug.

Viikkoon on mahtunut paljon saavutuksia ja se onkin ollut yksi kiireisimmistä vähään aikaan. Blogger lopullisesti ilmoitti vihaavansa minua ja kieltäytyi kokonaan kuvien lataamisesta. Raivokohtauksen partaalla siis riehutaan.

Olen

• raivonnut draama-tunneilla kurkkuni kipeäksi
• tehnyt suunnitelmia Skotlantiin lähtemisestä kaveriporukalla (Tylypahka pitää löytää)
• syönyt syömäpuikoilla aasialaisten ympäröimänä - kirjaimellisesti
• leikkinyt suklaalähteellä norjalaisen Jonathanin kanssa
• kutsunut japanilaisen Muumimaailmaan
• tullut ikkunanpesijän säikäyttämiseksi, koska ikkunani oli auki
• metsästänyt Subwayta Jozefin kanssa GPS:n avulla
• etsinyt komeita raksamiehiä - tuloksetta
• pyörinyt ihan coolina työmailla Jozefin kanssa ja saanut hölmistyneitä katseita heijastinliivisiltä miehiltä
• suunnitellut piilosleikkiä Jonathanin kanssa - ravintolassa
• pohtinut hostisän kanssa either-sanan erilaisia ääntämistapoja
• palellut ja kauhistellut yöpakkasia (okei, sen yhden yön)
• selvinnyt tulvilta
• etsinyt suklaakalenteria (ostin lopulta jäätelöä...)
• virkannut ranteen kipeäksi - ja sitten purannut kaikki melkein valmiit työt ja aloittanut alusta, moneen kertaan
• juonut Earl Greytä The King of Tean kanssa
• shoppaillut muropaketteja
• vilkuttanut Joulupukille ja sen jääkarhuille (jotka muuten vilkuttavat takaisin, ah, teknologia)
• ilmoittautunut EF Discovery Tourille Edinburghiin (vohveleita ja vispilöitä)
• valvonut joka yö liian kauan ja nukkunut joka aamu liian pitkälle
• katsellut haikeasti lumisia kuvia Iltalehden nettisivuilta - ainakin te tunnistatte, kun vuodenaika vaihtuu, täällä ei ole mitään eroa syksyyn muuta kuin lämpötilan lasku
• ollut karnevaalissa kavereiden kanssa
• tuijotellut hianoja ilotulituksia
• panikoinut jouluostosten kanssa, mutten kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi aloittaa
• lähettänyt rakkauskirjeitä Suomeen

ja paljon muuta.

Joulu on jo ovella...

Kaupoissa on jo joululaulut soineet muutaman viikon ajan ja joulukrääsät tulivat myyntiin ennen halloween-asuja, minkä olen kokenut erittäin häiritseväksi. Mutta kaikkeen on sopeuduttava. Todellisen järkytyksen koin kuitenkin tänään kaatosateen ja myrskytuulten hallitsemassa säässä kävellessäni kotiin, nimittäin ensimmäiset joulukoristeet olivat ilmestyneet ikkunoihin. Ja nyt en tarkoita joulukynttelikköä ikkunalaudalla vaan ihan kunnon joulupukki-tonttu-reki-lamppu-valot jokaisessa ikkunassa. Tästä se lähtee.

Hostisä varoitti meitä nelisen viikkoa sitten, että sitten kun jouluvalot kaivetaan esiin ja jos ne eivät ole päällä hänen tullessa töistä kotiin, niin ensimmäinen asia, minkä kaikki kuulevat on "LIGHTS! LIGHTS!". Täällä on tärkeää, että mahdollisimman moni näkee hienot valot. Niin äärimmäisyyksiin tämä ääneen sanomaton Parhaimmat Jouluvalot -kilpailu ei kuuleman mene kuin amerikkalaisissa leffoissa. Onneksi.

Joulutunnelmissa lähetin isälleni eilen joululahjalistani sähköpostilla. Pyysin tohvelit, lapaset, matkamukin (teetä kouluun, riippuvainen kun olen) ja lahjakortin kirjakauppaan. Tiedän, olen säälittävä, mutta koska vanhempani niin uljaasti kustansivat tämän vuoden isoisän avustuksella (ja minä käyttörahoja tienaamalla) niin miettisin tarkaan, mitä todellisuudessa tarvitsen. Ja minua pelottaa pikkusiskojeni listat.

Joululahjalistojen tekeminen on meidän perheessä perinne mutta nyt kun lapsuus on jäämässä taakse siitä on tullut kaikista varmin keino saada viesti vanhemmille perille: "Haluan nämä asiat, kerro Joulupukille, kiitos."

P.S. Värjäsin juuri hostäidin hiukset, toivottavasti se ei nyt ala kaljuuntumaan... D:

They don’t know about the things we do, They don’t know about the I love you’s

Tänään onnituin hilaamaan itseni ulkoilmaan ja Swanseahin asti, vaikka ilma oli jäätävän kylmä. Olin menstyksekkäästi mennyt viikon sisällä rikkomaan housuni ja repimään takistani vetoketjun hommelin irti. Koko takki oli sen verran tuhottu, että en onnistunut laittamaan liikkuvaa osaa takaisin, joten ei auttanut muuta kuin ostaa uusi takki. Tosin viikon rikkinäisellä takilla onnistuin pyörimään.

Housuja en ostanut mutta legginsit tarttuivat mukaani, ja kun kokeilin takkeja ja löysin Sen Oikean en halunnut ottaa sitä enää koskaan pois. Ei siksi, että näytin mitenkään erityisen hyvältä, mutta olin ulko-oven vieressä tärisemässä ja se takki oli vain niin lämmin.

Myöhemmin soitin Jonathanille A.K.A. Mr. Norway ja kysyin, että kuinkas kauan kauan häneltä kestäisi tulla keskustaan. Hän tiesi, että olin pyörimässä tänään Swanseassa, joten hän oli ottanut hostveljensä Martinin (jostain päin Aasiaa, veikkaan Etelä-Koreaa) mukaan keskustaan ja ilmestyikin luokseni kahdessa minuutissa ja onnistui säikäyttämään minut. Mokomakin :c

Juna-asemalla junaa odotellessani onnistuin unohtamaan ostoskassini penkille. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kapusin lämpimään junaan, joka saapui asemalle 40 ennen kuin sen piti lähteä ja tajusin noin viisi minuuttia myöhemmin, että jotain puuttuu. Ei ollut enää penkillä eikä junan kuskikaan ollut nähnyt mitään, joka istuskeli ohjaamossa siinä vieressä.

Kävin kysymässä portteja vartioivalta mieheltä, jos hän olisi sitä nähnyt ja tämä huusi toisen miehen siihen. Tämä mies oli kassini nähnyt ja molemmat miehet juoksivat info-pisteelle, joka oli porttien toisella puolella, joten minä en sinne päässyt. Jäin siihen vähän hölmistyneenä seisomaan, mutta valitettavasti kassiani ei oltu "handed over". Toinen miehistä tarjoitui tulemaan junaan kanssani ja kävelemään sen läpi, jos jollakulla olisi ollut kassini. Olin, että oho, ollaanpa sitä palvelutuulella. Mutta nämä ihmiset ovat aina.

Takkia ei löydetty junan kyydistä ja mies ehdotti, että tulisin huomenna kysymään, jos se olisi löytynyt. Myöntäilin siinä ja kun mies lähti radiopuhelimensa kanssa (mistä se sen vetäisi?!) tajusin, että enhän minä tuohon junaan ole enää nousemassa, olen niin itsepäinen ja peräänantamaton persoona, että kotiin lähteminen tuntui luovuttamiselta. Eikä minulla ollut minnekään kiire.

Löysin takkini loppuen lopuksi kahden pylvään välistä muutaman letkun taakse piilotettuna. Veikkaan, että joku rehti ihminen oli löytänyt sen ja sen sijaan, että olisi jättänyt sen siihen kenen tahansa otettavaksi hän oli "piilottanut" sen niin ettei satunnainen ohikulkija sitä huomaisi. Kuitenkin, jos joku sitä etsi sen löytäisi. Minä olin kävellyt piilon ohitse kolme kertaa, mutta väärältä puolelta, joten en huomannut omaisuuttani ollenkaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Olin niin tyytyväinen, kun löysin sen vihdoin ja viimein.

P.S. Lately I found myself thinking

Been dreaming about you a lot

We will stand tall, face it all together, at skyfall

Paikallinen elokuvateatteri oli ollut remontissa ja nyt marraskuussa paljastanut upouuden muotonsa ja en voi muuta sanoa kuin että on se hieno. Ja pieni. Minimaalinen. Costa Coffee, Ben & Jerry's jäätelöbaari ja seinällinen karkkeja. Popparit voi ostaa samalta tiskiltä kuin liputkin, mutta jos jonoa on liikaa, aina voi suunnata lippuautomaateille, jotka näyttävät kuuluvan johonkin avaruusalukseen. Elokuvaliput ovat pettymys verrattuina Suomen Finnkinoon: pelkkää kuittipaperia, mikä on minun mielestäni säällittävää.

Menimme siis kaveriporukalla katsomaan Skyfallia ja ennen elokuvaa pääsimme nauttimaan 34 minuutin pituisista mainospätkistä, joita ei edes oltu viitsitty sovittaa näyttöön puhumattakaan niiden muuttamisesta edes saman kokoisiksi. Itse teatterisali oli pieni: yhteensä kuusi riviä, käytävän vasemmalla puolella viisi penkkiä ja oikealla kuusi. Sen verran aikaa oli mainosten takia, että pääsin tutustumaan lähemmin penkkien tummansiniseen sävyyn.

Skyfall on saanut paljon hyviä arvosteluita niin kriitikoilta kuin kavereiltani, joten odotin erittäin paljon leffalta ja kyllä se ne pystyi täyttämään odotukseni. Äitini vain meni kertomaan viime viikolla kuka elokuvassa kuolee, joten odotin koko sen ajan, että joko se tapahtuu? Joten, kiitokset vain äidille juonipaljastuksista, joita en halunnut.

Ennen tähän maahan saapumista en ollut nähnyt yhtäkään Bond-leffaa, mikä järkytti hostisää suunnattomasti. Elokuvat olisivat kuuleman aivan minun tyylisiäni, joten minä kävin vaatekomerossa kaivamassa jäätävien DVD-kasojen välistä muutaman Bond-elokuvan ja yhden hain netistä. Kun kerroin hostisälle, että Skyfall on minun rajoitetulla James Bond -kokemuksillani paras  elokuva kyseisestä joukosta hän sanoi, että hän on tehnyt minusta Bondietten, eikä kadu yhtään. Nyt koko naapurusto tietää hostisän saavutuksesta, niin ylpeä hän on itsestään.

Rakastuin Adelen kappaleeseen, joka on samanniminen kuin itse elokuva ja toimii sen tunnusmusiikki na. Sen tahdissa näytettävät alkutekstit ovat niin taidokkaasti tehty, sopivat kipaleeseen ja antavat vihjauksia tulevasta elokuvasta onnistuneesti. Joten päätin jakaa tämän kappaleen teidän kanssanne.

Pahoittelut huonolaatuisista kuvista.

Ice cream party!

Kutsu kävi jäätelöpippaloihin ja olin ihan into piukassa. Kävin ostamassa jäätelöä ja pohdin minkälaisen lahjan ostan synttärisankarille. Lahjan ostaminen kuitenkin jäi ja ennen juhlia koin useita toisia ajatuksia. Lahja-ongelmani ratkesi lopulta, kiitos ei tosin kuulu minun tukijoukoilleni: toinen yritti kyllä ehdotella eri juttuja mutta koska aika oli hupenemassa olemattomiin eikä käteistä löytynyt, joten ehdotukset haudattiin. Toinen taas löysi sisäisen filosofinsa ja päätti olla vastaamatta suoraan minun kysymyksiini. Loppuen lopuksi jäätelön viettelevä kutsu vei voiton (ruoka on aina ruokaa ja kuka hullu siitä kieltäytyisi, ajatelkaa Afrikan lapsia!) ja minä lähdin pippaloihin. Hostiskä tarjosi kyydin, kun kuuli, että minä olin kävelemässä 40 minuutin matkan jäätelöiden luokse, koska en vain osaa käyttää bussia. Eikä se enää kulkenut siihen aikaan. Jos joku tietää, miten brittiläinen julkinen liikenne toimii, ole hyvä ja kerro, koska olen kuullut huhuja, että se on outo.

Juhlat olivat parhaimmat synttäribileet, joissa olen koskaan ollut. Ihan sikana ihmisiä, hauskoja pelejä, paljon jäätelöä+strösseleitä+karkkikoristeita+ynnämuutasellaista, hauskoja ja avonaisia persoonia ja järkyttävän hyvännäköisiä jätkiä (eikä tippaakaan jumalten juomaa!). Yllätyn joka kerta näiden ihmisten avonaisuudesta ja kuinka ne ottaa kaikki samantien mukaan ja juttelee ummet ja lammet käyttämättä liikaa small talkia, josta jenkit on tuttuja. Nämä ovat vain aidosti kiinnostuneita tai sitten todella hyviä näyttelijöitä. On varmaan geeneissä. Yllättävän monen henkilön tunsin jo entuudestaan, muutama gollegesta loput jostain muista juhlista ja jäljelle jääneiden joukossa oli muutama, joiden kanssa tuli niin hyvin juttuun, että luulin jo tunteneeni ne aiemmin. Nämä ihmiset ovat niin vapautuneita suomalaisiin verrattuna, eikä sitä itse tajua ennen kuin itse kävelee ovesta sisään. Suomessa ajattelin, että ei me suomalaiset nyt oikeasti olla mitään nurkassa murjottavaa porukkaa mutta taidetaan me olla, valitettavasti. Ja näiden huumorintaju vaan on niin samankaltainen mun oman kanssa ja kun Suomessa kukaan ei tajunnut, mitä minä selitin niin täällä minä olen "the funny girl", mikä saa minut virnuilemaan hervottoman leveästi.

Enkä kadu hetkeäkään, että lähdin. Vaikka minun nenä päätettiinkin maalata jäätelöllä ja hävittyäni yhden pelin jouduin tunnustamaan rakkauteni kannustusten saattelemana haluamaani henkilöä kohtaan nauramatta (onnistuin sanomaan kaksi ja puoli lausetta ilme värähtämättä, sitten se meni). Se oli sen arvoista, ehdottomasti.

Läksyt tekemättä, mutta ei se mitään.


EDIT// Sophie latasi tämän videon vihdoin ja viimein, joten pääsen esittelemään sen teille. Syntymäpäivälaulun lauloivat Isaac ja Sean. Taustahuudot taitavat kuulua Tomille.

Saatte vain linkin ihmeteltäväksenne:

linkki

missä olet, oi Tyisha Road?

Aivovaurion saaneena kyllästyin Doctor Whon jaksojen imuroimiseen netistä ja päätin käyttää yli-innokkaita vanhempiani hyväkseni ja tilata kaksi DVD-boksia. Sen sijaan, että olisin itse tilannut ne (ja iskä olisi maksanut rahat tililleni) vanhempani halusivat tilata ne. No tietenkin, kun et itse hoida asioita, iskä laittoi noutopaikaksi jonkun pikkukioskin jossain Jumalan hylkäämän paikan, jonka sijainnista minulla ei ollut mitään hajuakaan. Eilen sain tekstiviestin isältäni, että hupsista keikkaa, hän ei ollut huomannut sähköpostiviestiä, että paketti on noudettavissa (ei sitten tullut mieleen laittaa sitä minun sähköpostiosoitetta siihen...). Minä kävin viemässä isänpäivälahjan postiin Matti Myöhäisenä ja sitten marssin kotiin ja avasin läppärin. Kirjoitin kävelyohjeet Google Mapsin avulla, jota ilman minä en selviäisi hetkeäkään täällä ja tarkistin paikan aukioloajat. Olin todella yllättynyt, kun löysin sen kioskin jonkin muotoiset nettisivut, se ei siis olekaan ihan minipaikka. Huomasin tosin, että paikka oli enää auki 25 minuuttia, minulla ei ollut hajuakaan, miten sinne pääsee ja Googlen mukaan matkaan menee 18 minuuttia. Päätin kuitenkin lähteä yrittämään tuonne pimeään iltaan mutta menin unohtamaan reittiohjeeni sängylleni.

Tässä kohtaa kysäisen isältäni, että kauanko vielä ne pitävät pakettia siellä ennen kuin se lähtee takaisin, jos sitä ei noudeta ajoissa. Isäni vastasi, että hän ei ollut huomannut sähköpostia ajoissa, että maanantaina OLI viimeinen päivä. Viestin saadessani olin jossain maahanmuuttajalähiössä (olen paraskin puhuja) keskellä kebab-ravintoloita ja sain pienen sydänkohtauksen. Onneksi kyseessä oli kirjoitusvirhe ja paketti olisi siellä vielä seuraavaan maanantaihin asti. Onnistuin harhailemaan siihen ihan viereen (Googlesta tarkistin) mutten kuitenkaan niin lähelle, että paikan olisin bongannut. Höh.

Tiedättekö sen tunteen, kun kävelette paikassa, jota ette tunne ja esitätte vastaantulijoille, että tiedätte täsmälleen, missä olette, mistä tulette ja minne olette menossa. Sanotaanko, että eilinen ilta meni aikalailla näytellessä. Valmistauduin henkisesti juoksemaan noilla pimeillä tyhjillä kaduilla, jos joku yllättäisi nurkan takaa. Selvisin hengissä kotiin asti.

Tänään nappasin uudet ohjeet ja lähdin vaeltamaan kioskia kohti suoraan koulusta. Kirottu Google Maps petti minut, sillä sen ohjeet heittivät viidellä korttelilla.

Tällaisia ovat kaikki tienviitat Walesissa, ensin kymrin kielellä,
sitten englanniksi ja Walesin vaakuna.

Minulle ei aiottu antaa pakettia, koska kaikissa tiedoissa oli isäni nimi (neropatti) mutta minä nerokkaana olin ottanut passin mukaan henkilöllisyystodistukseksi. Nainen pleksilasin takaa onnistui lopulta näppäillemään oikean koodin koneeseen ja päätyi antamaan paketin minulle. Kotona sitten popparit ja DVD:t kehiin.

perheenjäsenet: katoava luonnonvara

Ottavia muutti pois tästä talosta viime maanantaina vietettyään lomansa Italiassa. Hän koki, ettei halunnut enää palata perheeseen hostäidin takia, mikä sai hänet miettimään omasta parastaan. Hän tuli siihen tulokseen, ettei voi enää asua samassa talossa hostäidin kanssa lukuisasta syystä ja voin sanoa, että ymmärrän täysin hänen päätöksensä lähteä. Hänelle vaihto tapahtui helposti, hän muutti koulukaverimme luokse eikä minkäänlaisia papereiden täyttämisiä vaadittu, koska Ottaviaa on kouluvaihdossa.

Koulun edustajia tuli kaksi mukanamme kotiin (saatiin kyyti, jes!) ja Ottavia pakkasi tavaransa (tämä oli vähän extempore juttu). Tai ainakin yritti, sillä hänen matkalaukkunsa oli ullakolla eikä hostäiti ollut kotona ja hostisä ei päässyt lähtemään töistä ja jotta tikapuut saataisiin alas vaaditaan avain. Ottavia oli kertonut hostäidille, että hän lähtee 16:30 mutta ei ehtinyt siihen, koska ei saanut matkalaukkuaan. Hostäiti saapui tyylikkäästi viiden jälkeen eikä luonut katsettakaan Ottaviaan. Hän alkoi meikkaamaan eteisen peilin edessä ja antoi Ottavian mennä ovesta ulos vilkaisemattakaan. Kun kuraattori/opo Glenn koputti oveen ja tervehti iloisesti hostäiti sanoi yhden lauseen: "Nämä kaksi [Ottavia ja Tati] ovat olleet ainoat oppilaat, jotka ovat aiheuttaneet ongelmia." ja that's it. Minä seisoin villasukillani kadulla Mandyn (toinen koulun edustaja) kanssa ja minun teki NIIN mieli osoittaa mielipiteeni hostäidille jotenkin.

Elämä ei kuitenkaan lopu tähän, näenhän Ottaviaa joka päivä koulussa (ei sillä, että hän olisi koskaan iltaisin tullut omasta huoneestaan ulos, joten jos julmia mutta rehellisiä ollaan, tämä ei ole suuri muutos) ja hän on erittäin tyytyväinen uuteen perheeseensä. Olen menossa hänen ja hänen hostsiskonsa kanssa ensi viikonloppuna ratsastustallille, katsotaan, pysynkö enää viiden kuukauden tauon jälkeen hevosen selässä! Mutta nyt minun hiukseni saavat hetken rauhan, kun talossa ei ole enää ketään, joka tulisi koskettelemaan hiuksiani ja hokemaan kuinka pehmeät ne on (ei ole muuten ensimmäinen ihminen). Kaipa sitäkin tulee vielä ikävä.

Tatiankakin on suunnitellut lähtöä ja on jutellutkin siitä vakavissaan aluevalvojan kanssa mutta nyt se on tainnut muuttaa mielensä ja on päättänyt jäädä vielä vähäksi aikaa katsomaan miten tilanne tästä kehittyy eteenpäin. Ja minusta tuntuu, että se ei halua ottaa sitä riskiä, että sen uusi perhe olisi vielä pahempi, joten hän pelaa nyt ainakin hetken varman päälle. Ja nyt hän saa talon parhaimman makuuhuoneen, kun Ottavia lähti. Tosin se on kadun ja olohuoneen välissä, joten ääniä tulee päivisin toisesta suunnasta ja iltaisin toisesta.

P.S. Tässä kadun toisella puolella oli viime viikolla keskellä yötä kauhea lauma poliiseja astetta isompien pyssyjen ja koirien kanssa. Siinä oli pidetty kaikessa hiljausuudessa huumekartellia ja se jäi nyt kiinni. Minä nukuin tästä täysin tiedottomana läpi yön. Voi olla, että joku niistä vastaantulijoista, joiden kanssa olen jutellut on ollut tällainen kovan luokan diileri enkä minä ole tiennyt siitä mitään. Vähän karmivaa.

wibley wobley timey wimey....stuff

Loma loppui muttei mitnun nörttielämäni, jonka olen nyt ilmeisesti omistanut ruoalle, käsitöille, David Tennantille sekä Doctor Who:lle (tuo uusi tausta, jos ette tiedä mikä on kyseessä, tehkää maailmalle palvelus ja googlatkaa TARDIS). Tämä ajassa ja avaruudessa matkustavasta Doctorista (en edes halua kääntää, siinä menee koko maku) on valloittanut minun vapaa-aikani ja pakottanut läksyt väistymään, mikä taas on vähentänyt yöuniani monella tunnilla. Jozef osoitti minulle kauniisti, että näytän hirveältä maanantaina, mutta laitan sen huonojen yöunien ja loman myöhäisen nukkumaan meno ajan piikkiin. Ja koska sarja on walesilainen ja suurin osa siitä on kuvattu Cardiffin ja Swansean (!!!) kaduilla, tunnen olevani täysin oikeutettu ja realistinen fani. Minulle kohteliaasti osoitettiin, että täytän kaikki fanitytön piirteet mutta minut tuntien kauhistelen kahden kuukauden päästä, kuinka saatoinkaan olla noin hairahtanut. Joten, päätin ottaa tästä nyt kaiken ilon irti. Tässä on muutama kuva (tai enemmän) elämästäni tällä hetkellä.

Anteeksi nörttiyteni, jonka jaan teidän kanssanne. Tai no, en minä oikeasti ole pahoillani.

P.S. Hostäidin lapsenlapset näyttelevät David Tennantin uudessa elokuvassa (okei, ne on vauvoja, mutta ne on tärkeessä osassa!) ja nämä penskat vanhempineen ravaavat jatkuvasti talossa. Tänäänkin kun palasin kaupasta niin molemmat tytöt tulivat avaamaan oven minulle ja vaatimaan pääsylippua syliin. Muistan vielä sen ajan, kun ne pelkäsivät minua. No, tämä perhe menee elokuvan ensi-iltaan paparazzien keskelle (kuka nyt ei tykkää vaaveista? tosin ne on nyt jo hieman isompia) herra Tennantin kanssa. Voisin ujuttautua mukaan, miten olisi?

Onko teillä omia noloja kokemuksia omista fanitus hetkistä?

Trick or Treat?

Hostisän parin viime viikon tavoite toteutui eilen ja hän pääsi kaivertamaan kurpitsalyhdyn ja sisälmyksistä hän teki keittoa. Chris nauroi minulle jatkuvasti, kun napsin jatkuvasti kuvia kameralla. Kävin ulkonakin ottamassa ikkunaan laitetusta kurpitsasta kuvia ja onnistuin lukitsemaan itseni ulos. Koputteluni ei oikein auttanut, koska hostit yrittivät vältellä Trick or Treat -kierroksella olevia lapsia vaihtorahojen loppumisen takia. Pääsin kuitenkin loppuen lopuksi sisään ja kurpitsakeitolle. Mutta koska olin ainoa vaihtari talossa ja halloween ei ole niin iso juhla Suomessa, sain paparazzin maineen kulkiessani koko illan kamera kädessäni.