Running in through the rain in Wales

Paniikki.

Kaksikymmentäyhdeksän päivää ennen kuin palaan Suomeen.

Alle kuukausi.

En käsitä.

Olen kokenut pienen herätyksen ja tunkenut aikatauluni täyteen. Iso-Britanniaa pitää nähdä vielä hirveästi ja kavereiden kanssa juhlia hengata mutta aika alkaa loppua kesken! Onneksi on half term (taas), jonka aikana menen Emilialle neljäksi päiväksi ja ohjelmaan kuuluu Domino'sin pitsoja, Greggsin herkkuja, Stonehenge ja suomenkieltä. Lisäksi half termin aikana kirmataan Jozefin kanssa Brecon Beaconsin kansallispuistoon etsimään meille omat lohikäärmeet. Ja pikkuisia kaverikokoontumisia on luvassa sekä HUGET synttärijuhlat kesäkuun eka päivä, johon luonnollisesti tarvitsen uuden mekon. Tietenkin.

Tuskin maltan odottaa Suomeen paluuta mutta kammoksun täältä lähtemistä. Tunteet on kyllä niin levällään kuin olla ja voi. Tulee olemaan niin vaikea sanoa hyvästi näkemiin Walesille, josta on tullut minun toinen kotimaani. Nämä aina niin iloiset, avuliaat ja huumorintajuiset ihmiset ovat ryövänneet sydämeni ihan kokonaan. En yksinkertaisesti halua lähteä mutta samaan aikaan haluan kotiin.

Ensimmäiset päivät Suomessa tulen elämään niin kuutamolla. Minun täytyy ymmärtää, että olen saapunut Suomeen ja käsittää, että tulee viemään jonkin aikaa ennen kuin pääsen juoksemaan näille vihreille nummille.

Vuosi on ollut niin ylä- ja alamäkiä mutta kaikki sen arvoista. En kokenut itseäni ennakkoluuloiseksi Suomessa mutta tämä vuosi on karistanut ne kaikki pois. Suomi täältä tullaan.

Wales, tulen takaisin. Lupaan sen.

Ah, itken nyt täällä, herkistyin niin. Wales, nyt ja aina. ♥