Wales ja walesilaiset

Siitä on jo yli kuukausi, kun saavuin tälle saiteiselle saarelle ja Walesissa olen majaillut reilut kolmisen viikkoa. Aika tuntuu todella vähäpätöiseltä ja nyt kun miettii, mitä olen sinä aikana täällä tehnyt alan pakostikin pohtimaan, että en ole tosissani voinut tuhlata noin pitkää aikaa tekemättä mitään. Toisaalta, koko ajan tuntuu, että poukkoilen ympäriämpäri joka suuntaan. Ehkä tämän takia olenkin päässyt tapaamaan paljon paikallisia ihmisiä ja ajattelinkin vuodattaa koko pään sisältöni walesilaisista. Ja sitä on tullut kerättyä, kiitos pienten (positiivisten) kummastelu-hetkieni.

Walesilaiset ovat kuulemman paljon ystävällisimpiä kuin englantilaiset erään ulkomailta Englannin kautta Walesiin muuttanut nainen selitti minulle. Ja walesilaiset ovat erittäin tarkkoja siitä, että kukaan ei erehdy yhdistämään heitä englantilaisiin. Antoivat kyllä anteeksi Ottavialle, joka erehtyi kutsumaan muutamaa aikuista englantilaisiksi. Mutta vain siksi, että hän oli ulkomaalainen ja pyyteli kovasti anteeksi.

Englanti pitää aina voittaa kaikessa. Täällä kukaan ei kannata jalkapalloa, koska Englannin joukkue on liian hyvä (mutta sitähän ei kenellekään myönnetä) ja walesilainen taas on niin myötähäpeänsä ansainnut. Toisaalta rugbyssa Wales on maailman parhaimpia ja Englanti ihan pohjanoteeraus, ainakin paikallisten mielestä, mikä on heistä vallan mainio syy pelata sitä.

Wales ei ole edustettuna Union Jackissa, Iso-Britannian lipussa. Siinä on siis Englanti, Skotlanti ja vanha Irlannin lippu. Mikä on vain väärin. Lohikäärmettä odotellessa.

Muutama vuosi takaperin parlamentti (tai joku muu vastaava, noloa, en tiedä) teki ehdotuksen, että Union Jackiin laitettaisiin mustat reunukset kehyksiksi kuvaamaan kaikkia niitä kansoja, jotka asuttavat Iso-Britanniaa, kansojen sulatusuunia. Walesilaiset nostivat heti päätään ja ilmoittivat, että laittakaa se lohikäärme sinne lipun keskelle ennen mitään mustia reunuksia, me sentään olemme maantieteellinen osa maata. Tai sitten kaivakaa se kanaali, joka erottaa meidät muusta maasta vähän leveämmäksi ja vaatikaa passintarkastus, että ollaan ihan kunnolla eri valtio, niin ollaan sujut.

Ihmiset täällä ovat huumorintajuisia ja valittavat omasta säästään. Small talk on iso osa kulttuuria ja koko englannin ryhmä kauhistui, kun heille selvisi, ettei Suomessa harrasteta mokomaa.

"Vaivaantunut hiljaisuus, miten se sitten täytetään Suomessa?"

"Ei se ole vaivaatunutta tai epämukavaa, se on normaalia. Suomessa se olisi enemmänkin epänormaalia, jos joku tuntematon itse asiassa avaisi suunsa."

------

"Miten te sitten tutustutte ihmisiin?!"

Jaa. Olen kyllä useasti miettinyt, että miten ihmeessä olen tutustunut joihinkin ihmisiin.

Hyvänä esimerkkinä tästä tuntemattomille jutustelusta on muun muassa eräs harmaantunut mies vaimonsa kanssa muutama päivä sitten Swanseassa. Me vaihto-oppilaat lausuimme vuorotellen welshinkielistä kotikaupunkimme nimeä ja jokainen sai sen ihan melkein oikein. Kävellessämme juna-asemalle ja ohittaessamme kyseisen miehen hän lausui sen oikein ja ääneen. Aplooredasimme hänelle tietenkin ja jäimme kävelemään heidän kanssaan, koska meillä oli sama osoite.

Huumorintajusta on vielä pakko sanoa: Ottavia, italialainen vaihto-opiskelija, joka on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet kunnian asua minun kanssa saman katon alla rakastaa yli kaiken mangoa. Eräänä päivänä ilmoitin käyväni kaupassa ja hän antoi minulle rahaa viiteen mangoon (jotka ovat edelleen tarjouksessa!) ja Tatianka kahteen. Itselleni otin kaksi. Kaupassa valitsin luonnollisesti sen lyhimmän kassan ja pian edessäni olikin nuori mies, jolla oli rinta ja käsivarret tatuioituina. Hän tuijotteli hetken niitä yhdeksää mangoa jotka olin hänen eteen lyönyt. Siitä kyllä irtosi pitkä nauru, ai että. Hän edelleenkin moikkailee ja jää juttelemaan minun kanssani kaupassa.

Tänään käydessäni postissa karhuamassa pakettia, jonka olisi jo pitänyt saapua ajat sitten, mukava mies lasin toisella puolella kysäisi nimeni ja osoitteeni ja kävi tarkistamassa, jos se paketti olisi kuitenkin ollut saapunut. Ei ollut, mutta hän lupasi tulla henkilökohtaisesti koputtamaan kotioveen heti kun se saapuu, sillä hän asuu samalla kadulla. Ei hassumpaa.

Toisaalta, tietenkin täällä on niitä välinpitämättömiä (sinä nainen siitä toisesta postitoimistosta, kun asiakas tulee, älä tekstaa, keskeytä ja katsoisitko kenelle puhut, kiitos) ihmisiä mutta. Ei niitä kukaan jaksa katella.

P.S. Tästä tuli aivan liian pitkä, joten minun piti karsia juttua aivan hirviästi, kolme esimerkkiä meni ihan taivaan tuuliin. Silti tämän pitäisi päästä Guinessin ennätystenkirjaan, vähintään. Jos luit koko teksin huijaamatta, ansaitset minun ehdottoman kunnioitukseni. Minä en siihen kykenisi, tunnustan.